Siitä on pieni hetki taas kun on viimeksi tullut kirjoitettua, mutta koitetaan nyt taas purkaa itseään vähän tänne. Olen nimittäin aivan romahtamis pisteessä. Olen tehnyt asioita joita en anna itselleni annteeksi koskaan. Ja pahoittelen etten kerro mitä, mutta tunnen vain paremmaksi niin.
En tiedä enään kuka olen, en tiedä mitä pitäisi tehdä, ajatella tai sanoa. En pysty ajattelemaan selvästi. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä, häpeää ja masennusta. Syksy tottakai tekee oman osuutensa vaikka "syysmasennus" onkin vain myytti minulle. Samanaikaisesti en tunne mitään, mutta myös tunnen suurta rakkautta ja itse vihaa.
Vain kerran elämässäni olen ollut näin pettynyt itseeni, mutta oma on syyni. Olen päässyt itseäni purkamaan salille nyt kun olen täältä armeijasta löytänyt itselleni salikaverin ja reenikaverin. Ollaan käyty vähän potkunyrkkeilemässä ja vähän harjoiteltu lukkopainia. Mutta ei sekään riitä, silti asiat riivaavat minua. Nukun yöni huonosti, todella levottomasti ja heräilen jatkuvasti. Illalla en saa nukahdettua, olin kuinka väsynyt tahansa. Asiat vain pyörivät mielessäni. Olen niin henkisesti kuin fyysistekkin loppu. Mutta oma taakkansa on pakko jaksaa kantaa minkä on harteillensa kerryttänyt. Nimittäin koskaan ei saa antaa periksi. Kysymys kuuluu: Mitä luovuttajat eivät koskaan saa? Vastaus on voittoa. Ja minulle voitto merkitsee vain hyvää oloa, ja sitä että pystyisin viellä katsomaan rakastamaani ihmistä hymyillen, ja että voisin katsoa itseäni peilistä hymyillen ja ajatellen että olen tehnyt jotain oikein.
Mutta semmoiset kuulumiset tällä kertaa. Koitetaan jos saataisiin tekstiä vähän useammin tänne kuin kerran kahdessa vuodessa.
Atj kuittaa.
